Häpeä on sanana ja käsitteenä pyörinyt tietoisuuteni kentässä jo vuosia, varmaan enemmän kuin mikään muu tunne, enkä silti ole oikein ikinä kokemustasolla saanut kiinni, että mikä oikeastaan on häpeää. Yksi syy tähän vaikeuteen voi olla se, että häpeähän tykkää piiloutua. Toinen syy, että koko identiteettini on itseasiassa rakentunut niin paljon häpeästä, etten ole kyennyt sitä nähdä, olen vain ollut se. Kolmanneksi, häpeän päälle on kasaantunut niin paljon muita tunnetta, kuten vihaa ja itseinhoa, ettei häpeä ole näkynyt niiden alta.
Koen tunteet jokseenkin eri tavalla, miten minulle on tiedollisesti opetettu niiden toimivan. En koe, että aivoissani syntyy ajatus, jonka seurauksena kehossani tapahtuu erilaisia kemiallisia reaktiota ja tämän epämääräisen abstraktin vyyhdin olevan tunne. Koen tunteen energiakenttänä, joka on kehossani ja joka liikuttaa ja aiheuttaa kehossani erilaisia asioita, en että kehoni varsinaisesti tuottaisi tätä energiaa, vielä vähemmän aivoni. Usein koen niin päin, että tunne-energia itseasiassa vaikuttaa aivoihini tai ajatuksiini, ei toisinpäin. Tämä nyt vain tähän kohtaan pohjustukseksi, kun alan kertoa, miten koen energian nimeltä häpeä toimivan. Olen vasta päässyt häpeään vähän kiinni kehollisena energiana ja näin pois siitä että se tuottaisi jatkuvasti ”minussa on jotain vikaa”-identiteettiini vahvistavia ajatuksia. Olen pitkään sekoittanut itseinhon ja pelon tunteita häpeään, nyt vasta olen saanut jonkinlaisen selkeän kokemuksen siitä, mitä häpeä oikeastaan kehollisena tuntemuksena on ja alkanut pohtia enemmän sen tarkoitusta.
Suuri osa identiteettiäni on rakentunut pohjalla oleville ajatuksille ”minussa on jotain vikaa”, ”minun pitäisi olla toisenlainen”, ”minä en kelpaa tälläisenään” ja suuri osa elämääni näistä ajatuksista kumpuavalle toiminnalle olla paremman näköinen, parempituloinen, viisaampi, fiksumpi, arvostetumpi jne. Olla jotain enemmän, sillä nyt en ole hyvä. Nämä eivät ole erityisen omaperäisiä ajatuksia, joten miksihän olen koko elämäni luullut, että ne oikeasti liittyisivät minuun mitenkään. Eivät ne ole minun ajatuksiani, ne ovat häpeän ajatuksia jotka olen kiinnittänyt itseeni ja ottanut osaksi itseäni. Ja koska nämä ajatukset ovat niin suuri osa kaikesta mitä teen ja ajattelen, niin pienehköksi järkytykseksi olen joutunut hiljattain toteamaan, että minä oikeastaan olen suureksi osaksi häpeää.
Häpeä jäädyttää, lamauttaa, tekee voimattomaksi ja alistuneeksi. Tämä tunne-energia on kytköksissä suurimmalle osalle meistä tuttuihin ajatuksiin ”en pysty” ”en jaksa” ”ei minusta ole mihinkään”. Häpeä saa leuan putoamaan rintaan, pään ja käsien roikkumaan, sekä tekee itsensä puolustamisen lähes mahdottomaksi. Olen saanut tästä useita kertoja kokemuksen, kun olen kokenut että kimppuuni jollain tavalla hyökätään. Oli se sitten hyvin mietoa pahan olon purkamista minuun tai rankempaa, niin yleensä ensimmäinen ajatukseni on, että minussa on nyt jotain vikaa, enkä täten aseta tilanteessa tervettä rajaa. Aiemmin tämä on toiminut niin automaatiolla, etten ole pystynyt asiaan juurikaan vaikuttamaan, tilanteet ovat vain lipuneet huomaamattani ohi ja jälkeenpäin olen miettinyt, että olisihan tuossa voinut sanoa, että tämä ei ole ok. Nyt olen ensimmäisiä kertoja huomannut tilanteissa, mitä kehossani tapahtuu tuolloin. Ensin jähmettyy lantion alue, joka tekee tilanteesta poistumisen lähes mahdottomaksi. Sitten jähmetys iskee kaulaan, olkapäihin, hartioihin ja käsivarsiin. Se kuristaa kurkkua, enkä saa sanotuksi mitä haluaisin, se painaa niskaa ja hartioita alaspäin. Se ei ole poskilla hieman kuumottavaa nolostumista, eikä sydäntä hakkauttavaa pelkoa, niinkuin olen aiemmin luullut. Se on musertava, pysäyttävä, lamauttava tunne jonka pohjimmainen ajatus ainakin omassa systeemissäni on ”olen paha, enkä ansaitse elää”.
Oman kokemukseni mukaan yksi häpäisivimmistä asioista on joutua ”omiensa” hyökkäyksen kohteeksi. Olen pohtinut, että olisiko häpeällä evoluution kannalta tarkoituksena saada viallinen yksilö jähmettymään, jotta lauma voisi sen eliminoida. Luonnossahan eläimet käyvät omiensa kimppuun, jos yksilön katsotaan olevan viallinen ja sen eliminoinnin olevan lauman kannalta parasta. En tosiaan tiedä ja ihminenhän saattaa ikävä kyllä käydä omiensa kimppuun lukemattomista muistakin syistä tai jopa ilman syytä, mikä kyllä tavallaan selittäisi yhteiskunnassamme vellovan toksisen häpeän syitä.
Olen lähes koko elämäni tuntenut olevani jäässä, kohmeessa, jo fyysisestikin täysin kykenemätön tekemään mitä haluaisin ja kulkemaan kohti unelmiani. Sinä hetkenä kun ensimmäisen kerran oikeasti tunsin tuon kohmeen olevan kehossani ja ymmärsin sen olevan häpeää, alkoi jää sulaa. Tuntuu jopa hieman pelottavalta päästää siitä irti, koska jos suurin osa identiteettiäni on rakentunut virheelliseen luuloon, että olen jokin tunne, niin kun jää on sulanut, kuka minä oikeastaan olen. Jääkö mitään jäljelle?
Rakkaudella
Salli