Unseen, unheard

Parisuhdettani on viime viikkoina terrorisoinut epämääräinen möykky raivoa ja vihaa, joka on saattanut ryöpsähtää ilmoille ilman mitään järjellistä ennakkovaroitusta. Oikeastaan tämä samainen möykky on terrorisoinut kaikkia edellisiäkin parisuhteitani, mutta nyt vasta aloin kunnolla tutkia, mistä möykky oikeastaan muodostuu. Kutsun sitä nimellä unseen, unheard eli näkymätön, kuulumaton.

Kuvio menee siis suurinpiirtein niin, että olen pahoittanut mieleni ja ilmaisen sen puolisolleni tunteen kera. Tässä vaiheessa tunne saattaa vielä olla aika mieto, enkä itse välttämättä koe siinä olevan mitään ongelmaa, olen pahoittanut mieleni niin kuin ihmisille väistämättä aika ajoin käy. Mies kuitenkin kuulee asian niin, että minulla on ongelma (tunne), joka hänen pitää ratkaista. Ja soppa on valmis. En saakaan hyväksyvää myötätuntoa tunteelleni, vaan erilaisia ratkaisuja miten tunteesta pääsisi eroon. Alan kokea, etteivät tunteeni saa olla olemassa. Ja koska samaistun usein tunteisiini hyvin vahvasti, alan kokea, että minä en saa olla olemassa. Möykky alkaa kasvaa ja raivo nousta, koska tunne pyrkii enemmän näkyviin, enemmän kuuluviin, sillä se haluaa olla olemassa. Tässä kohtaa luonnollisesti toinen osapuoli alkaa nähdä tunteen vielä enemmän ongelmana, eikä ymmärrä miksi, tekeehän hän kaiken mielestään oikein. Paitsi on läsnä. Tämä sama kierre voi toistua eri skenaarioissa, eri sanoilla, mutta tuo alla oleva kaava on joka kerta aika lailla sama ja alla on sama vaille jäämisen kokemus siitä, että ei tule nähdyksi ja kuulluksi. Ystävyyssuhteissani olen usein ollut toisella puolella eli ratkaisijan roolissa, joten en sano että vain ”miehet eivät ikinä kuuntele”. Aika harva meistä varmaan oikeasti kuuntelee, eikä meitä ole lapsena kuunneltu ja nähty niinkuin olisimme halunneet, joten tuo möykky seuraa meitä aikuisiän ihmissuhteisiimme.

En tietenkään halua vaatia, että mieheni olisi aina hyväksyvä, egoton ja rakastava, sekä aina kuuntelisi minua niinkuin haluaisin ja sillä samalla sekunnilla kun näin mistä tässä raivossa on oikeastaan kyse, se alkoi jo helpottaa. Koska sillon itse näin ja kuulin oman tunteeni, joten sen ei tarvinnut hakea sitä toiselta. Vieläkin syvemmälle katsoessani huomasin, että raivon alla on usein jokin ilmaisematon tarve, jonka vähän pienen lapsen lailla oletan, että toisen pitäisi vain nähdä, ettei minun tarvitsisi sitä sanoa. Koen tarpeet läheisyyteen ja yhteyteen häpeällisinä, joten usein leikin superihmistä, jolla sellaisia ei muka ole. Ja sitten saan näitä näennäisesti tyhjästä ilmestyneitä raivon puuskia. Ehkä olen virheellisesti luullut, että aikuisuutta on tarpeiden vähäisyys, kun oikeasti aikuisuutta on ihan normaalit tarpeet ja niistä vastuunotto ilmaisemalla niitä. Raivo ei siis ollutkaan terroristi, se vain halusi kehottaa minua elämään täysipainoista elämää ihmisolentona.

Toisella puolella eli tämän neuvojan tai vanhemmoijan roolissa, se mitä voin tehdä parantaakseni ihmissuhteitani, on tulla itse pois tieltä kun joku läheiseni uskoutuu minulle pahasta mielestään. Usein tipahdan ansaan, että tilanne täytyy jotenkin korjata kun jollain on ikävä tunne ja että tämä korjaaminen on minun vastuullani. Tämähän ei suoranaisesti ole mitenkään pahaa ja vaikka aikeet ovat hyvät, niin väistämättä jään pyörimään enemmänkin oman egoni ylläpidon ympärille ja siihen mitä MINÄ voin nyt tehdä, enkä oikeasti enää näe enkä kuule toista.

Nyt tiedän, että tunteita ei tarvitse paeta tai korjata, ne tarvitsee vain hyväksyä ja tuntea jotta ne voivat jatkaa matkaansa. Vaikka se kuulostaa yksinkertaiselta, on ihmislajin taipumus vältellä ja järkeistää tunteitaan niin syvään iskostunutta, ettei ole helppoa vain antaa tunne-energioiden kulkea kehon läpi jäämättä niihin mielen tasolla jumiin. Kehotietoisuus, läsnäolo ja jooga ovat tuoneet minulle suurta apua tähän ja se ainainen kysymys ”missä tunne tuntuu”. Unseen, unheard tuntuu lähes koko kehossa ja erityisesti lihaksissa poltteena, hampaat pureutuvat yhteen ja kädet menevät nyrkkiin. Se tuntuu siltä, että silmät poksahtavat ja verisuonet katkeavat päästä ja joka ikinen solu kirkuu että näe minut. Alla häpeää ja surua siitä ettei koe olevansa hyväksytty sellaisena kuin on, tunteineen kaikkineen.

Joskus tunne on niin voimakas, (esim. traumaattiset tunteet,) että minun on vaikeaa tuntea niitä vain sellaisenaan. Tämmöisen traumaattisen raivon triggeröidyttyä olen saanut apua harjoituksesta, jossa sisäänhengityksellä jännitän voimakkaasti kehoni lihaksia ja uloshengityksellä vapautan jännityksen. Liikettä tehostaa jos hengitän ulos voimakkaasti huokaisemalla. Se tuntuu hieman siltä kuin pumppaisi tunne-energiaa ulos kehosta. Joskus teen sitä koko keholla ja joskus kehon osa kerrallaan, esim. ensin jännitän kasvojen lihakset ja rentoutan, sitten kädet nyrkkiin jne. Viileä vesi myös usein rauhoittaa raivosta kihisevää kehoani.

Suurin lahja mitä voin kuitenkin antaa itselleni näissä tilanteissa, on läsnäolo ja hyväksyvä tila tuntea ja olla juuri siinä missä olen, miten edes voisin olla missään muualla?

Rakkaudella

Salli