Jokainen meistä varmasti haluaisi löytää oman polkunsa. Sen, jolla kulkeminen tuntuu kevyeltä ja merkitykselliseltä vaikka minkälaisia haasteita tulisi vastaan. Oman polun löytämiseen on usein kiire ja vierellä seuraa varjon lailla pelko ,että kulkee väärään suuntaan ja hukkaa aikaansa. Mutta entäpä jos omalle polulle löytäminen on sekin oma mielenkiintoinen polkunsa? Jos koko matkan tarkoitus onkin oppia ja näin ollen iloita kaikista niinsanotuista virheliikkeistäkin, sillä ne virheiden sijaan ovatkin vain kehitystä eteenpäin.
Usein kuulee turhautumista, itsensä syyllistämistä ja suoranaista itseinhoa jos jokin asia meneekin pieleen tai valittu työura ei yhtäkkiä enää tunnukaan omalta tai mielekkäältä. ”Olen tuhlannut elämääni”, ”olen tehnyt karmaisevan virheen”, ”miksi taas epäonnistuin”, tai sitten välttääkseen näiden ajatusten ja tunteiden kohtaamisen saattaa ihminen jäädä vuosikausiksi roikkumaan epämieluisaan työhön, asuntoon tai vaikka suhteeseen. Syynä on varmasti ihan luonnollinen pelko. Pelko uutta kohtaan, pelko päästää irti vanhasta, pelko avata silmät oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja nähdä maailman kaikki mahdollisuudet miten voisikaan elää, olla ja nauttia. Mahdollisuudet kulkea juuri sen näköistä reittiä mikä omassa sydämessä tuntuu parhaalta.
Olen itse ollut todella kielteinen virheiden tekemistä elämässäni kohtaan ja vaatimukseni omalle elämälleni ovat olleet todella korkealla. Perillä on pitänyt olla jo kauan ennen kuin matka on edes oikeastaan alkanut ja pienikin virheliike on ollut mielessäni syy pysähtyä kokonaan ja olla jatkamatta matkaa. Tämä on myös tehnyt käytännössä katsoen lähes mahdottomaksi tulevaisuudesta haaveilun ja tavoitteiden asettamisen, sillä ajatuskin että ne eivät ehkä menisikään juuri niinkuin olen ajatellut on ollut lähes kuolemaksi. Hiljattain yrittäjäksi ryhtymisen myötä olen löytänyt itsestäni aivan uudenlaisen puolen ja nykyään otan virheliikkeet ja niiden mahdollisuuden paljon paremmin vastaan. Tiedän, että asiat luultavasti eivät mene juuri niin kuin olen suunnitellut mutta se ei estä minua suunnittelemasta. Kun jotain menee eri tavalla kuin olen ajatellut, tiedän että voin suunnitella ensi kerralla paremmin.
Syyllisyys on pitänyt minua usein kiinni vanhoissa jo toimimattomaksi muuntuneissa toimintakaavoissa. Pelkään tehneeni jotain pahaa ja väärin jos haluan luopua jostain vanhasta ja aloittaa uutta. En ole ymmärtänyt, että kyse on ollut vain ihan luonnollisesta elämän vivaihteikkaasta vaihtelusta ja evoluutiosta.
Elämästäni on myös tuntunut puuttuvan jotain ilman selkeitä tulevaisuuden tavoitteita. Tavoitteet eivät saa olla itse tarkoitus ja ainoa fokus elämässä, mutta on niitä mukava olla. Se on voima joka vie eteenpäin. Paikallaan olo ja hetken hiljaisuudessa pysähtyminen on ihanaa, mutta välillä pieni leuto eteenpäin työntävä tuulenvire on yhtä ihanaa ja tuo voimaa päiviin. Se tuo kepeyttä ja iloa askeleeseen, sillä eteenpäin meno vaatii myös irtipäästämistä. Ja sen kohtaamista ja myöntämistä, että en halua tätä enää mitä ehkä joskus halusin. Ja se on täysin ok. Ei elämää ole tarkoitettu yhdeksi suoraksi poluksi, vaan mielenkiintoiseksi mutkaiseksi ja risteileväksi reitiksi, jossa välillä mennään eteenpäin, välillä taakse, välillä jäädään seisoskelemaan ja nauttimaan linnunlaulusta. Eteenpäin se aina kuitenkin vie. Ei ehkä juuri sillä tavalla jolla on itse sen ajatellut vievän, vaan jollain vieläkin paremmalla.
Rakkaudella
Salli
